keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Pyhäinpäivän herättämät muistot äidistä ja jo poisnukkuneista läheisistä

Henkilökohtaisesti en kovin usein käy hautausmaalla viedäkseni sinne kukkia tai kynttilöitä, käyn silloin kun se yleisesti ottaen on tapana. Tämä ei ole siksi ettenkö ikävöisi tai kunnioittaisi sinne haudattuja läheisiäni. En vaan koskaan ole kokenut että he olisivat siellä, hautausmaalla. Minun ei tarvitse olla siellä muistaakseni heitä. Ajatus on vähän sama kuin se ettei minun tarvitse mennä kirkkoon rukoillakseni.
                                                                              Kirjoituksen kaikki kuvat ovat Joonas Lehtisen kuvaamia


Pyhäinpäivänä hautausmaalle
Pyhäinpäivä on yksi niistä päivistä, jolloin otan eteisestä kynttilälyhdyn ja laitan siihen kynttilän, jonka vien isäni haudalle. Samalla käyn katsomassa muitakin hautoja. Yleensä menemme koko perhe. Isäni hauta tuo minulle jotenkin yleensä ikävän olon, se ei johdu kaipuusta isääni kohtaan vaan kaikesta muusta, josta nyt en kirjoita tässä. Tänä vuonna kuitenkin koin jotain erilaista, kun vein kynttilälyhtyni siihen äidin ja sisareni hankkimien lyhtytelineiden väliin ja samalla sytytin yhden kynttilän, jonka joku oli haudalle tuonut, mutta tuuli sen sammuttanut. Ei tuntunutkaan ihan samalta kuin ennen. Kun sitten kävin vielä isovanhempieni haudalla ja sen jälkeen muualle haudattujen muistohaudalla kunnioittamassa toisia isovanhempiani ja pienenä poisnukkunutta sisartani jota koskaan en saanut tuntea, huomasin muistelevani näitä minulle läheisiä ihmisiä.


Muualle haudattujen muistokummulla riittää kynttilöitä, sytytinkin uudelleen muutaman kesken sammuneen

Pienenä pois nukkunutta sisartani en luonnollisestikaan voinut muistella koska hän on syntynyt ja kuollut ennen kuin minä olen syntynyt, mielessäni kävi kyllä sekin tuska minkä tiesin tämän tapahtuman aikanaan aiheuttaneen vanhemmilleni. Muistelin isovanhempiani, heitä jotka asuivat koko lapsuuteni ihan naapurissa, miten mummun kahvi oli erityisen hyvää ja miten pappa jaksoi ja viitsi aina sairastumiseensa asti leikkiä kanssani kauppaleikkejä, loputtomasti samaa uudelleen ja uudelleen. Miten mummuni sitten vanhempana tiesi elämänsä olevan jo loppumassa ja halusi ehdottomasti ostaa minulle ylioppilaslahjan etukäteen. Lahja ostettiin aika paljon ennen lakkiaisiani, eikä mummuni koskaan lakkia päässäni ehtinyt nähdä, vaikka se hänelle merkitsi paljon. 

Toista pappaani en valitettavasti koskaan tuntenut. Hänet olisin todella halunnut tuntea, hän oli erityislaatuinen ihminen, mutta hän menehtyi noin vuoden ennen kuin minä synnyin. Mummuni sen sijaan muistan hyvin, hänen luonaan Kodiksamissa kävimme usein ja siellä vietin myös osan kesälomastani joka kesä. Hauskoja muistoja. Parasta on, ettei minulla ole heistä kenestäkään muuta kuin positiivisia muistoja.

Isäni oli hyvä isä  
Hän ei ehkä ollut niin tunteellinen kuin nykymaailmassa miesten pitää olla, mutta hän ei ollutkaan nykymaailman mies. Isäni ei osoittanut tunteitaan puhumalla niistä, mutta koko elämäni ajan sain häneltä halauksia ja pienenä istuin paljon hänen sylissään. Kun hän oikein halusi osoittaa minulle tunteitaan, hän palkitsi minua jollakin tavalla :)  Vaikka isäni ei taitanut koskaan sanoa rakastavansa minua, tiesin aina että hän rakasti minua suunnattoman paljon, meillä oli jotenkin sanaton yhteys. Vaikka kinasimme silloin tällöin kuten kai lasten ja vanhempien tuleekin, tiesin aina että häneen voin luottaa. Vaikka hän piti kovaa kuria joissakin asioissa ja oli hyvin säästäväinen, hän aina piti puoliani. Muistan hyvin sen että olin aina hänen mukanaan kun se oli mahdollista ja opin näin maatalouden koneiden käytön. Paljon ajelinkin traktorilla kun ikä riitti ja vähän ennenkin. Traktorikortinkin hankin. Isäni luotti traktorin minulle ja minä olin luottamuksen arvoinen. Kun joskus nuorena heinähommissa suvun auttamassa olleet miehet ”liikaa” ja keskenään ristiriitaisesti lähtivät minua neuvomaan, minun ei tarvinnut ääneen sanoa että nyt on liikaa ja minua itkettää, isäni huomasi tilanteen ja puolusti minua. Komensi toiset pois ja sanoi ”Riikka kyllä osaa, ei teitä siellä tarvita” Se kohtaus yhtenä on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaana muistona isästäni. Kukapa ei muistaisi tilannetta jossa oma vanhempi pitää puoliasi kun itse et pysty. <3

Isäni kanssa tulin hyvin toimeen, vaikka hänellä olikin omia ajatuksiaan ja saadakseen häneltä luvan johonkin asiaan jota hän ei ehkä heti ensi kuulemalta kannattaisi, piti osata asia esittää juuri oikealla tavalla. Opin sen nopeasti ja uskon että sisimmässään isä tiesi että johdattelin häntä asioissa. Näin uskon. Mutta se oli minulle asia josta on todella ollut apua elämässäni. Olen tavannut sekä vapaa-aikanani että työssäni ihmisiä joissa olen tunnistanut tuon piirteen. Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa joiden kanssa läheskään kaikki eivät tule toimeen. Olen jopa pitänyt heistä ja minun on ollut helppoa keskustella heidän kanssaan ja kertoa heille asiat niin että he ovat olleet kanssani samaa mieltä. Opin sen taidon isäni kanssa ja olen siitä hyvin kiitollinen. Isäni oli juuri sellainen isä joka oli minulle se oikea.

Kynttilät haudalla tuovat kaunista valoa syksyn pimeyteen, keskellä oma kynttiläni

Olen viettänyt onnellisen lapsuuden maatalossa. Olen saanut kiivetä puihin, olla lähellä luontoa. Hoitaa niin possuja kuin lehmiä ja niiden vasikoita. Kanejakin taisi joskus olla. Kanojakin oli mutta niitä en kovin hyvin muista, tosin sen kiukkuisen kukon kyllä muistan! :)

Muistelin isääni, ja sitä miten hän oli minulle juuri oikeanlainen isä, miten innoissani olin kun pääsin hänen kanssaan aura-auton kyytiin, silloin kun vielä lunta oli tiellä niin paljon että kärkiauralla auraamalla kaikki hytin ikkunat olivat lentävän lumen alla, näkyvissä vain valkoista lunta. Miten olinkaan ylpeä isästäni, joka ajoi tuota aura-autoa lujalla vauhdilla, vaikkei kunnolla mitään nähnytkään. On hyvä kun lapsi voi olla ylpeä omasta vanhemmistaan. Valitettavasti Alzheimer vei isäni liian aikaisin. Keuhkokuume vapautti hänet viimein elämästään, joka ei enää ollut ihmisen elämää. Isä vapautui kärsimyksistään joille me emme voineet mitään.


Äitini on uskomattoman viisas ihminen
Olen aina ollut erityisen ylpeä myös äidistäni, joka onneksi edelleen asuu naapurissamme. Häntä minun ei tarvitse muistella kun voin kävellä naapuritontille. Kuitenkin isäni myötä ajatusteni mennessä lapsuuteen, muistelin myös äitiäni kun olin lapsi. Jos oli isäni juuri oikea isä minulle, niin oli äitikin juuri sellainen äiti jonka minä tarvitsin. Hän luotti minuun ja tekemisiini, se oli sitä mitä minä tarvitsin. Halusin olla luottamuksen arvoinen. Jos minuun ei olisi luotettu, olisin voinut tehdä vaikka mitä jos ajatus olisi ollut, etteivät vanhempani minusta parempaa odota kuitenkaan. Olin nuorena aika villi tapaus ja olisin voinut olla paljon paljon villimpi ilman näitä vanhempia. Aina kun oli tilaisuus tehdä jotain mikä yleisten sääntöjen mukaan ei olisi ollut laillista, mietin mitä tapahtuu jos jään kiinni. Kuinka iso riski se on. Jos riski oli liian iso (kuten se yleensä oli), jätin tekemättä, koska kuvittelin sen tilanteen miten kerron kotona. Miten voin kertoa äidilleni pettäneeni hänen luottamuksensa. Ja niin jäi moni kolttonen tekemättä :) Äidiltä kun ei voinut salata mitään tärkeää.

Äitini kasvatti minusta empaattisen ihmisen, jolle ei ole tärkeää se minkä näköinen on, mikä on yhteiskuntaluokka tai osaako jotain asioita. Kunhan yrittää parhaansa ja kohtelee toisia hyvin. On tasapuolinen jokaiselle eikä suosi ketään. Hän opetti minut rakastamaan aidosti ja kunnioittamaan niitä ihmisiä jotka ovat sen arvoisia ja jättämään muut omaan arvoonsa. Hän opetti, että anteeksi voi antaa, vaikkei voi ymmärtää tai hyväksyä. Kunnioitan äitiäni suuresti. Pitkään mietin oman lapsen hankkimista kun ajattelin etten koskaan voisi olla yhtä hyvä äiti. Onneksi kuitenkin päädyimme Joonakseen, hän on todella ihana poika, joka on tuottanut minulle paljon iloa ja jota rakastan enemmän kuin voin itsekään käsittää. 

Rakkaat vanhempani - tärkeät ihmiset elämässäni
Isääni pystyin aina luottamaan, hän teki mitä lupasi. Hän opetti minulle miten tärkeää on seistä sanojensa takana ja arvostaa niitä ihmisiä jotka tekevät samoin. Minulla on ollut siunattu lapsuus kun olen saanut viettää sen kodissa jossa olen ollut hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin olen ja minua on kannustettu olemaan oma itseni. Mitä muuta lapsi voi toivoa!? Samaa olemme koittaneet jakaa omalle pojallemme, toivottavasti olemme onnistuneet.

Äitini, joka tulee aina olemaan yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, antoi minulle kaksi elämän ohjetta joita edelleen noudatan: ”Kun teet parhaasi, kukaan ei voi vaatia sinulta enempää” ja ”Kohtele muita ihmisiä niin kuin toivoisit että sinua kohdellaan” Jälkimmäisen tajusin myöhemmin olevan suoraan Jeesuksen vuorisaarnasta.


Seurakuntatalon pihalla on kaunis risti - reikä joka valaistuna etenkin pimeässä näyttää vaikuttavalta.
Valitettavasti sen koko upeus ei näy kuvassa.

Arvosta niitä joita on syytä arvostaa
Näitä Pyhäinpäivän hautausmaakäynnin herättämiä muisteloita jaoin nyt tavoistani poiketen kaikille. Ehkä siksi, että jokainen, joka sattuu tämän lukemaan, osaisi arvostaa niitä ihmisiä joita on syytä arvostaa. Ja kertoa sen heille silloin, kun he ovat vielä kanssamme.


Riikka