torstai 22. kesäkuuta 2017

Mietteitä alkoholin käytöstä näin juhannuksen kynnyksellä RMJ:tä unohtamatta

Kun olin nuori, itseasiassa lain silmissä liiankin nuori, käyttämään alkoholia, sitä aina kovasti yritin etsiä. Silloin juominen ei ollut nautinnon tai maistelun vuoksi juomista, vaan ihan suoraan sanottuna hyvinkin humalahakuista. Tosin kulutus oli pientä, koska ei ollut rahaa eikä keinoja saada alkoholia paljoa. Piti olla kekseliäs.

Tiedättehän, että jos juotavan alkoholin pitää kielen alla ennen kuin sen nielee, se kihahtaa päähän ihan eri tavalla? Sama vaikutus on jos sitä juo pullosta pillillä tai vaikkapa tuttipullosta 😏Kerran tuli, tosin vahingossa, kokeiltua sekin miten humahtaa päähän, kun naurahtaa samaan aikaan kun juo, niin että saa juomansa alkoholin nenään. Sitä keinoa tosin ei sen tehokkuudesta huolimatta tullut tarkoituksella koskaan käytettyä, tuntui se sen verran inhottavalta. 😁

Parastahan tässä kaikessa oli että kun kerran saatiin siihen alkuiltaan se humahdus päähän ja tuntui että nyt ollaan humalassa, sitä sitten pystyi jatkamaankoko illan - vaikka todellisuudessa varmasti alkoholi oli aikaa verestä häipynyt. Fillis vaan pysyi, kun siihen oli päässyt. Mutta hyvä niin, säästyi elimistö ja rahaa kun ei tarvinnut yrittää hankkia lisää.

Jaloviina aina joskus maisuu hyvältä, mutta liköörinä Jalokahvi on sellaista mitä leffaa katsottaessa tai jälkkärinä on kiva nauttia lasillinen hyvässä seurassa.

Nyt minä olen jo niin vanha, ettei kukaan enää edes kysy papereita missään ostoksissa. Mutta on juominenkin muuttunut. Alkoholia en jaksa humalan takia juoda ollenkaan, jos ei maistu hyvältä, en juo. Alkoholi on siirtynyt samaan kategoriaan kaiken muun juotavan ja syötävän kanssa, jotain hyvää makua pitäisi olla, eikä ainakaan saisi maistua pahalta. Itsessään sen nauttimisen tulee olla nautinto, ei niinkään sen millainen olo siitä tulee. 

Salmiakkikossua ei ole tullut koskaan maistettua, mutta kun sitä on kehuttu, ostin pullon, tätä voisin lasillisen maistaa tämän juhannuksen kunniaksi, ehkä 😎



Kävin Alkossa ja ostin juotavaa, mutta tiedän aivan varmasti etten niitä kaikkia tänä juhannuksena juo. En ehkä edes maista. Näistä Breezereistä voisi tosin aloittaa, yksi meille kummallekin - eikös sillä hyvin jo pääsen juhannusfiilikseen 😁


Näitä herkkuja ajattelin, että voisimme juhannuksen pyhinä maistella. Ei kenenkään "oikean viininystävän" suosikkeja, mutta meille varmasti maistuu lasilliset illan alkuun.



Mietin tänään aamulla töihin ajaessani, miten paljon nautin siitä että voin ajaa autoa tai ainakin olla täysin toimintakykyinen. Pystyä kontrolloimaan omat asiansa ja tarvittaessa muidenkin. Siihen ei alkoholi ja varsinkaan humala sovi. Kun meillä Joonas vanheni niin että oli kavereiden luona yökylässä niin olin itse ajokunnossa (=promilleja nolla) vaikka olisi ollut jokin juhlapäiväkin. Ihan siltä varalta että kavereilla olevat kissat tai koirat aiheuttavat sen että hänet pitää hakea yöllä kotiin, kun allergia tulee voimakkuudessaan liian epämiellyttäväksi. Myöhemmin vaikka hän on jo aikuinen ja menee kavereiden luo autolla itse, niin silti koen oloni mukavammaksi jos tiedän että olen kykenevä hakemaan hänet kotiin tarvittaessa. 



Tässä määrässä ihmisiä voi aina sattua ja tapahtua vaikka kaikki ovatkin hyvällä mielellä.
Kuvat RMJ 2016, Hans Lehtinen

Nyt kun on juhannus ja RMJ, on hyvä asia se että meillä on toimisto tukikohtana, todellakin kävelymatkan päässä Otanlahdesta. Näin voin nauttia lasillisen tai kaksi jotain alkoholia jonka mausta pidän. En halua heilua hulluna humalassa, vaan nauttia mausta ja kävellä kuuntelemaan artisteja joiden musiikista tykkään, katsella iloisia ihmisiä ja kävellä takaisin. Syödä ruokaa jonka mausta pidän. Katsoa telkkaria jos on jotain hyvää ohjelmaa tai vaikkapa nukkua univelkoja pois. Samalla kuitenkin olen tavoitettavissa lähellä jos tarvetta on. Tiedän ettei tule olemaan tarvetta, mutta mukavampi sitä on olla kun tietää että läheiset on lähellä. 



RMJ tarjoaa takuuvarmasti hyvät bileet.
Kuvat RMJ 2016, Hans Lehtinen

En ole ihminen joka lähtisi telttailemaan juhannuksena tai yleensäkään kiertämään Suomea kesälomareissulle. Meillä ei ole mökkiä, enkä itseasiassa nauttisi tavaroiden pakkaamisesta kenenkään kaverinkaan mökille juhannuksena. Monet juhannukset ollaan vietetty siskoni luona rivitalossa. Se on sopivan matkan päässä ja kun molemmat toivat omat grillattavansa ja nyyttikestimeinigillä sovittiin sopivat salaatit ja muuta tarjottavat, voitiin viettää porukalla juhannus yhdessä mutta ihan kotiolosuhteissa. 😊 Mukavia juhannuksia olivat ne lukuisat juhannukset, joiden aikana kummankin lapsetkin kasvoivat aikuisiksi. Silloin puhuttiin Joonakselle että joskus oli RMJ, mutta olit niin nuori ettet ehtinyt sitä kokea. No nyt hän sitten on siellä...RMJ ei ole ihan sama kuin silloin, mutta ei ole aikakaan. Yleensä aika kultaa muistot, mutta ihan rehellisesti sanottuna voi olla että tämä nykyinen on jopa parempi. 


Illan pimetessä RMJ tarjoaa myös kivaa katsottavaa
Kuvat RMJ 2016, Hans Lehtinen
Tarjolla on muutakin hupia, täältä näkee koko alueen
Kuva RMJ 2016, Hans Lehtinen

Nyt juhannus meillä Hansin kanssa on RMJ, kun se täällä Raumalla taas on. Käytiin niissä ensimmäisten vuosien kolmipäiväisissä juhannusjuhlissa aina yhtenä päivänä, ennen kuin bileet siirtyi Raumalta loppuakseen sittemmin kokonaan. Mutta nyt kun ne täällä taas ovat, niin ilman muuta vietetään aikaa siellä ja tavataan tuttuja, sikäli mikäli heitä sattuu näkemään. Paikalla on paljonkin tuttuja mutta ihmismäärä on niin iso että varmasti osa jää näkemättä.

Jos olet paikalla, toivottavasti tavataan!

Juhannus ja hyvä fiilis
RMJ 2016, Hans Lehtinen


Mukavaa Juhannusta kaikille - vietätte sen sitten ihan missä vaan. 

Riikka

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Ylioppilasjuhla kesäkuun alussa - yksi kesän varma merkki

Kuluneen vuoden aikana meidän perhe on saanut nähdä elämän koko kiertokulun erilaisissa juhlissa, ainakin melkein. Olemme olleet rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Kastejuhlat ovat tainneet jäädä väliin. Kesäkuun alussa oli vuorossa ylioppilasjuhlat. Viime joulukuussa saimme viettää oman poikamme ylioppilasjuhlia ja olikin nyt mukavaa olla toisten vieraana ilman juhlien onnistumisen vastuuta. 😉


Kutsua Essin juhliin osasimme odottaa ja kun se tuli ei voinut olla ihastelematta sen tyyliä. Juuri sellainen jossa Essin ihana raikas ja reipas mutta samalla naisellinen tyyli tuli esiin.


Sama vaaleanpunainen linja piti alkumaljassa ja kauniissa pöytäsomisteissa. On upea juttu kun nykypäivänä saa mitä erilaisempia kuvioita ja värejä monissa materiaaleissa. Nämäkin vaaleanpunaiset "pitsit" valkoisten pöytäliinojen kanssa saivat tilasta keväisen kauniin ja samalla ne toivat juuri tähän sopivan juhlavan ilmeen nuorisotaloon. Maljassa aivan ihanan raikasta mutta samalla makeaa Platino Flower kuohuviiniä.



Vaaleanpunaisen tyylin viimeisteli aivan uskomattoman hyvin yhteensopivat koivut ja pionit! En ikinä itse olisi tajunnut yhdistää näitä kahta. Ja miten hyvin ne sopivatkaan yhteen, onneksi omat yo-juhlamme olivat talvella, kynttilät kun olivat siihen aikaan pettämätön valinta, mitään näin fiksua minä kun en olisi keksinyt 😄




Harvoin meidän perheen miehet pukuihin pukeutuvat, mutta nyt oli näin mukava näky viereisellä tuolilla. Paidan värikin oli juuri mieleiseni! 💕


Ruokaa oli tarjolla monenlaista ja niin maukasta, että sain taistella pitääkseni itselleni antamani lupauksen näistä seisovissa pöydissä ruokailua koskien: "Ei koskaa haeta lisää..."


Silloin kun on muuta ruokaa (mitä nyt oli yllinkyllin) en oikeastaan koskaan ota leipää. Nyt tarjolla oli kuitenkin tätä suussasulavaa saaristolaisleipää, joten piti ottaa kaksikin palaa. Ja kyllä se kannatti, oli se niin hyvää!


Yleensä kuvattavat ruoka-annokset ovat vain niitä keittiön kokin hienosti lautaselle asettelemia. Omia seisovasta pöydästä lautaselle mätettyjä annoksia ei juurikaan tule kuvatuksi. Mutta tämä oli nyt pakko kuvata, ruoka oli todella hyvää ja sitä oli monenlaista. Erityismaininnan saa etualan kala ja tuo kukkakaali/parsakaali/porkkana -gratiini. Se oli suorastaan tajuttoman maukasta, kiitos ruuan laittajalle!


Ylioppilasjuhla on yksi niitä juhlista johon ruusut kuuluvat oleellisena osana, vaikka järkevintä olisi viedä tuo sama raha lahjaksi nuorelle. Mutta ei, kyllä näihin juhliin pitää kukkia viedä. Tänä vuonna valkoiset tai aavistuksen varran vaaleaan punaan taittuvat ruusut olivat nousseet suosiossa selkeästi punaisten rinnalle, tai ehkäpä jopa ohi.


Myös muutamia selkeästi kaksivärisiä ruusuja oli maljakoissa. Tähän syvään vaaleanpunaiseen ruusuun jonka lehdet taittoivat värinsä valkoiseen mekin päädyimme. 
Näitä näkyi muutama muukin.


Miten liittyykään tämä yksinäinen maljakosta pois otettu ruusu näihin juhliin?


Isompi kuvakulma kertoo ruusun joutuneen lattialle odottamaan - mutta mitä?




Aivan, sitähän se ruusu odotti. Nimittäin että Essi valmistelee itsensä kuvauskuntoon. Ja koska Hansille tuo mallien kuvaaminen on tuttua puuhaa, oli luonnollista että muiden vieraiden jo lähdettyä rauhotuimme kuvaamaan Essille ylioppilaskuvat 😊💖




Sisäkuvat tuli otettua ja pian oltiinkin jo ulkona. Itse sain viettää osan ajasta näin komeassa seurassa  💖


Upea ja samalla niin kaunis ja herttainen Essi kuvattiin ulkonakin monessa paikassa, mm. talon vanhoilla kivirapuilla, tästä tuli varmasti kiva kuva 👍😍


Istuimme ja juttelimme kun salista jo samalla siivottiin tavarat pois. Enkä malttanut olla kuvaamatta vieläkin tätä niin kaunista ja kekseliästä yhdistelmää koivusta ja pionista 💓



Vaaleanpunaiset unelmat lepäävät Suomen alkavan kesän vihreydellä, mikäs sen paremmin nuoren ylioppilaan juhliin sopisikaan 😍


Ja pitihän sitä lopuksi ottaa selfiet ihanasta Essistä meidän perheen kanssa. 


Ylioppilasjuhlat tuovat aina sen kesänfiiliksen.

"Gaudeamus igitus
Juvenes dum sumus.
Gaudeamos igitus
Juvenes dum sumus
Post jucundam juventutem
Post molestam senectutem
Nos habebit humus
Nos habebit humus"

Mukavaa kesää kaikille

Riikka












perjantai 9. kesäkuuta 2017

Julkisuuden henkilöille ilkeily vaikuttaa lapsiin ja nuoriin!

Negatiivisesta kommentoinnista sosiaalisessa mediassa tai lehtien nettisivuilla on ollut nyt paljon puhetta. Puolesta ja vastaan. Monet paheksuvat, mutta samalla vähintään yhtä iso osa ihmisiä kirjoittaa näitä kirjoituksia toisen ihmisten elämästä. Epäilen että vain murto-osa ihmisitä pystyisi sanomaan samat asiat suoraan sille ihmiselle kasvotusten ketä kommentoi. 
Tämän kirjoituksen kuvitus ei liity tekstiin mitenkään, näin ikävät asiat kaipaavat kauniita kuvia.



Yleisin ”puolustava” kommentti on, että jos on lähtenyt julkisuuteen, pitää kestää sen tuomat ikävätkin asiat eikä saa valittaa. Olen argumentoinut tätä väitettä vastaan niin monesti ja niin perusteellisesti, että en enää jaksa kovin pitkästi selittää, ettei asia todellakaan ole näin, sananvapaus tuo mukanaan vastuun. Jos joku on julkisuuden henkilö se ei todellakaan ole sananvapautta, että kirjoitat hänestä mitä ikinäkin ikävää ja loukkaavaa keksit. Ei kenelläkään ole oikeutta kirjoittaa kenestäkään julmaa tekstiä. Jokainen on vastuussa teoistaan ja sanomisistaan. Jos arvostelet toista julmasti, olet vastuussa siitä, miten hän sen kestää. Pystytkö kantamaan sen vastuun? Jos et, älä kirjoita julmuuksiasi.

Pahinta on se, ettei se enää rajoitu julkisuuden henkilöihin. Se että nuoret ja aikuisetkin lukevat näitä kommentteja ja yleinen mielipide tuntuu ne hyväksyvän aiheuttaa sen, että nämä kirjoitukset ja ala-arvoinen kielenkäyttö tuntuvat normaalilta. Niinpä sitten onkin suora seuraus se, että samoja kirjoituksia kirjoitetaan sille oman luokan ujolle tytölle, joka itkee yksin eikä enää lopuksi uskalla tai halua tulla kouluun. Tai se muita vähän tukevampi työkaveri saa näitä ulkonäkökommentteja ja menettää mielenterveytensä.



Juuri eilen luin Sara Sieppiä koskevaa kirjoittelua ja hänen omaa blogiaan. Enkä voi kuin ihmetellä ihmisiä. Ikinä en ole ymmärtänyt sitä lehdistöä joka seuraa ihmistä selvittääkseen osoitteen, jos toinen ei sitä ole itse kertonut. Miksi näin tehdään? Siksi että joku typerys lukee näitä roskalehtiä. Jos me kaikki vain lopettaisimme näiden uutisten lukemisen, ei niitä enää kannattaisi tehdä. Jos me kaikki lopettaisimme näiden lehtien ostamisen, ne ehkä muuttuisivat lehdiksi joilla olisi jotain oikeaa asiaa. Mutta tiedän että ihmiset eivät tee niin, nekin jotka ”tuomitsevat” nämä jutut, käyvät kuitenkin klikkaamassa ja lukemassa, koska uteliaisuus on liian voimakas, jotta voisi olla lukematta. En ymmärrä ketään joka tekee yhteistyötä näiden medioiden kanssa, se on ihmisarvoa alentavaa. Varsinkin sen yhteistyökumppanin ja lukijan ihmisarvoa. 
Ja antaa yhteistyöyrityksen arvoista ikävän kuvan.



Kun Sara kertoo, että tämä kaikki saa hänet itkemään, mitä sanovat ihmiset? Toki joku tsemppaakin mutta valtaosa kirjoittaa että ”älä uhriudu” tai ”olet ansainnut tämän kaiken” Voi hyvänen aika sentään! Muistetaanpas nyt, ettei kukaan normaali ihminen ”ansaitse” yhtään mitään törkyä. (normaalilla tarkoitan ihmistä joka ei ole tehnyt mitään sellaisia rikoksia, että olisi rangaistusta ansainnut) Aivan varmasti Saralla on oikeus kuten kaikilla meillä muillakin itkeä, jos on paha mieli. Ja aivan varmasti jokaisella olisi paha mieli, jos olisi saanut niskaansa kaiken sen paskan mitä nyt on lapioitu hänelle. Hän ei toiminut fiksusti arvostellessaan toista ihmistä kommentista jonka ymmärsi väärin. Mutta hän tunnusti, että provosoitui tilanteessa ja pyysi anteeksi. Tämä vaan ei kelvannut ihmisille. 

Annammeko siis sellaisen mallin nuorille, että ihan turha on pyytää anteeksi keneltäkään yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä? Itse pyrin toimimaan aina niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta minä olen jo yli 50 vuotias ja aina omannut rauhallisen luonteen. Ehdin harkita oikeastaan kaikkea mitä teen tai sanon. Mutta tunnen monta ihmistä jotka eivät ole samanlaisia. Aina joskus tulee tehtyä tai sanottua jotain mitä jälkeenpäin katuu. Harmittaa että tuli tehtyä. Kyllä silloin pitää pystyä pyytämään anteeksi. Ja silloin asia on niiden ihmisten välinen, jotka olivat osallisia, eikä asia tai sen tuomitseminen kuulu muille. Eikö meidän, aikuisten ihmisten tulisi antaa esimerkkiä siinä, että joskus tulee mokattua ja se pitää pystyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi? Ja että sillä on merkitystä.



Pahinta kuitenkin tässä koko jutussa on ne kommentit joita esimerkiksi Sara saa koskien ulkonäköään. Saran näköiselle nuorelle naiselle sanotaan, että hän on läski ja ruma. Että kasvot ovat ihan kamala ”turpa” tai että ”rinnat roikkuvat” Että hän on ihan turha. Mihin tämä voi johtaa? Ajatteleeko sitä kukaan niistä jotka kommentoivat, että on heillä oikeus sanoa mielipiteensä ja että kun on missikilpailuun mennyt niin pitää kestää? Ihan nyt vakavasti. Kukaan kenellä näköaisti on kunnossa ei voi sanoa, että Sara olisi läski tai että hänen rintansa roikkuisivat. No ei roiku eikä ole lihava. Ja se että sanotaan että joku on ruma, on jo itsessään kauhea väite, eihän meistä kukaan ruma ole, toiset ovat ehkä tietyillä mittareilla mitattuina kauniimpia mutta kukaan ei ole ruma. Jokainen on jonkun mielestä kaunis.



Mihin tämä voi johtaa? Jos olet se henkilö, joka kirjoitti jotain rumaa tai joka ei ehkä itse kirjoittanut mutta on kuitenkin sitä mieltä, että pitäähän se kestää, kun sinne missikilpailuun on mennyt, ajattele nyt hetki seuraavaa asiaa: Nuori, murrosikäinen tyttö lukee näitä kommentteja. Vertaa itseään Saraan. Katsoo omia rintojaan, takapuoltaan, kasvojaan ja vertaa niitä Saraan. Ja lukee kommentteja. Jos niin monen mielestä Sara on läski ja ruma ja turha, niin miten ruma ja läski hän onkaan!? Miten turha ja tarpeeton. Ottaako kukaan kirjoittaja tai kirjoitusten puolustaja huomioon, että ne eivät ole kommentteja vain kohteelle vaan niitä lukevat ne itsestään epävarmat nuoret naiset, jotka omasta mielestään ovat paljon lihavampia ja rumempia kuin tämä kohde jota julkisesti haukutaan. Eli he ovat siis vielä kauheampia. Itsetunto nollautuu, riski sairastua anoreksiaan lisääntyy, itsetuhoiset ajatukset ja epätoivo valtaavat mielen. Minä en voi kelvata kenellekään, kun noin kauniista naisestakin ollaan tuota mieltä. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitatte! 

Afrikkalainen sanonta on, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. No me olemme kyllä epäonnistuttu surkeasti. Me vain mollamme ja painamme nuorisomme ja lapsemme aina vain alaspäin.



Ja kun tämä sama kaava toimii muidenkin kuin missien kanssa. Kun Suomesta maailmalle lähti monilahjakkuus Saara, (Sara Forsberg) tuli jossain julkisessa tilaisuudessa esiin niin että hänelle huomattiin tulleen vähän lisää painoa, sama mollaaminen ulkonäöstä alkoi. Samaan voitiin kaataa sitten myös se että ”tulee aivan varmasti maitojunalla takaisin” kun ei kuitenkaan mitään osaa. Annamme siis julkisesti nuorillemme mallin, että älä usko itseesi, ei sinuun kukaan muukaan usko, varsinkaan jos et ole ulkoisesti hoikka ja upean näköinen (Saara kyllä minun mielestäni on sitäkin)



Moni kommentoi negatiivisia kommentteja että ”taas kateelliset puhuu” johon toiset sitten kommentoivat, etteivät ole kateellisia, että eivät he halua olla julkisuudessa tai ettei tämä silloin puheena oleva kohde ole heidän mielestään kaunis tai että ovat omasta mielestään kauniimpia itse jne. Olen miettinyt monesti tuota kateellisuutta. En usko, että suurin osa näistä kommentoijista olisi kateellinen ulkonäöstä tai siitä elämästä, ei en usko. Mutta uskon että he ovat kateellisia siitä, kun toinen on uskaltanut ja ehkä jopa onnistunut saavuttamaan sitä mitä on haaveillut. Kommentoija ehkä on salaa haaveillut nuoruudessaan jostain opiskelusta tai ulkomaille töihin lähdöstä tai ihan mistä vaan joka jäi saavuttamatta. Tuli ehkä lapsia eikä sen jälkeen enää saanut aikaiseksi. Tai ei muuten vaan uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiaan. Ja sitten toinen on uskaltanut ja onnistunutkin. Kun itsellä on omassa elämässään puolisonsa kanssa tilanne jota voisi laulun sanoin kuvata: ”Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?” Kateellisuutta ei ehkä ole sitä kohtaan mitä tällä haukuttavalla kohteella on, vaan sitä mitä itsellä olisi voinut olla. Olisi niin paljon helpompaa, jos tämä toinenkin olisi epäonnistunut, voisi sanoa itselleen, että hyvä kun en lähtenyt yrittämään, en kuitenkaan olisi onnistunut, kun tämäkään ei onnistunut.



Ja kun toinen sitten myöntää, että ilkeät kommentit ja median ”vainoaminen” tuntuu ikävältä ja itkettää, on taas syytä olla kateellinen ja ”hyökätä” kimppuun. Miten joku kehtaa ja uskaltaa myöntää, että tuntuu pahalta! Törkeää. Kun itse ei uskalla edes itselleen aina myöntää, että pahalta tuntuu, puhumattakaan että kertoisi sen edes kavereille Facebookissa, tai kasvokkain edes parhaalle ystävälle, ei edes pikku humalassa. Ymmärrän että se voi potuttaa, kun joku uskaltaa kertoa, että itkettää. Itse kun pitää kiinni siitä kulissista mitä on elämästä jäljellä. On siis syytä purkaa koko kateus ja katkeruus tämän päälle. Meistä jokainen on varmasti joskus kateellinen jollekin toiselle, ei hänen elämästään, vaan siitä että hän on uskaltanut ottaa riskejä ja tavoitella unelmiaan. Kun itse ei ole uskaltanut.



Kun kotona arvostelet julkisuuden henkilöitä heidän ulkonäkönsä perusteella, annat lapsille ja nuorille ajatusmallin, että vain hyvännäköiset kelpaavat. Ja jos kohde oikeasti on hyvännäköinen, muokkaat sen lapsen ja nuoren käsitystä omasta itsestään rajusti. Tai kun sanot jostain julkisuuden henkilöstä, että tämä on tyhmä, annat mallin kotona, että vain fiksut ja ns. viisaat ihmiset ovat jonkun arvoisia. Miten lapsesi voi sen jälkeen kertoa saaneensa kokeesta vitosen? Tai kun kirjoitat nämä kaikki ”syvälliset ajatuksesi” julkisesti lehtien nettisivuille, blogien kommenttikenttiin tai muualle sosiaaliseen mediaan, teet tämän kaiken pahan kaikille niille lapsille ja nuorille jotka lukevat kommenttisi. Ja sitten ihmetellään mikä nuorisoamme vaivaa. Heitä ei vaivaisi yhtään mikään, jos heillä olisi kannustajinaan tervehenkiset oikeasti aikuiset ihmiset jotka eivät olisi sisältä niin tyhjiä, että on pakko haukkua ja ilkeillä muille.


En ole niitä ihmisiä jotka kirjoittavat jokaiseen julkaisuunsa ”rauhaa ja rakkautta” koska elämä ei sitä ole koko ajan. Mutta jokaiselle voin antaa sen ohjeen, että kokeile joskus nähdä toisissa ihmisissä positiivisia asioita ja jos et pysty näkemään, älä sano mitään. 

Vika ei aina ole siinä toisessa ihmisessä.





Rakkaudella

Riikka

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Tacoja ja ilon hetkiä

Meillä on ollut tapana aina silloin tällöin viikonloppuisin syödä tacoja. Se on ollut mukava hetki pysähtyä ja jutustella samalla kun syödään. Hetki jolloin pysähdytään hetkeksi hyvän syötävän äärelle.


Maukasta ja mukavaa syötävää yhdessäolon hetkiin.

Nyt kun Joonas on ollut armeijassa, olemme syöneet tacoja ehkä vielä useammin. Emme nyt joka viikonloppu, mutta kaksi - kolme kertaa kuukaudessa. Vähän toki riippuen siitä mitä muuta viikonlopussa on tapahtunut. Tänä viikonloppuna oli sunnuntai sellainen ihana tyhjäkäyntipäivä, ei mitään sovittua tekemistä. Toki minun piti pakata, kun on lähtö Tampereelle maanantaina. Mutta muuten päivässä ei ollut mitään ennalta sovittua – eli täydellinen tacopäivä.

Tänään lihana oli vain kanaa, koska sitä oli jo jääkaapissa riittävästi valmiina

Koska jääkaapissa oli kanasuikaleita riittävästi, syötiin tällä kertaa vain kanatacoja. Kun olin saanut kanat maustetuksi ja paistetuksi, salaatin, tomaatin ja kurkun paloitelluksi ja kermaviilinkin maustetuksi, laitoin tacokuoret mikroon ja kutsuin muun perheen syömään. Istuin hetken yksi pöydässä ja mietin ennen kuin muut tulivat.


Salaatti, tomaatti ja kurkku, siinä kanan lisäksi tärkeät tacoainekset meillä

Meillä ei ole rahaa ylellisyyksiin eikä mihinkään hienouksiin, mutta miten onnellisia olemmekaan kun meillä on rahaa riittävästi, jotta voimme ostaa sitä ruokaa mitä haluamme. Sitä ei aina muista että se on ylellisyyttä. Miten nytkin vain päätimme, että tänään syödään tacoja. Kanaa ja tomaatteja oli jo tuotu edellisenä päivänä kaupasta, nyt vain nopsaan haettiin salaatti, kurkku ja kermaviili. 


Kuoret ovat lämpiä, sitten syömään!
Siinä istuessani mietin, miten hyvä elämä minulla on. Ja kun perhe siinä samassa tulikin jo ruokapöytään, tajusin että siinä se vasta onnen avaimet ovat: minulla on rakas perhe, mies ja poika. Ei vakavia sairauksia ja viihdymme yhdessä. Kokoonnumme viikonloppuisin yhdessä syömään ja rupattelemme samalla. 

Pienet tomaatin palat ovat olennainen osa makuelämystä

Kermaviili tzatzikidippiaineksilla ja juoksevaa hunajaa - siinä on kastike minun makuuni 😊

Saimme jokainen syödä niin paljon, että vatsa oli täynnä. Maukasta ruokaa joka oli ihan kohtuullisen terveellistäkin. Takana on muutenkin mukava viikonloppu, kiitos siitä. Ensi viikko tulee olemaan kiireinen ja fyysisesti raskaskin, mutta kyllä sitä taas kerran sai viikonlopusta hyvä eväät tulevaan viikkoon. 

Hyvä sunnuntaiateria hyvässä seurassa on hyvä alku viikolle

Oikein mukavaa viikkoa ihan jokaiselle!


Riikka

tiistai 30. toukokuuta 2017

Elämän suurin onni tulee siitä, että osaat iloita siitä mitä sinulla on

En ole valokuvaaja, sen tietää jokainen joka on katsonut minun ottamiani kuvia. Täällä blogissa kuten muuallakin somessa tosin julkaisen usein todella hyvälaatuisia kuvia – ne ovat luontoisetu, kun on sattunut löytämään elämänkumppanikseen miehen, joka on valokuvaaja – vieläpä hyväkin sellainen 😊

Kuvaan kuitenkin paljon, kuvaan kun olen työreissuilla, kuvaan kun kuljen kaupungilla, kuvaan kun olen töissä, kuvaan kun käyn vierailulla ja kuvaan kun ihan vaan olen kotona. Suurin osa näistä kuvista ei koskaan päädy mihinkään. Osa epäonnistuukin sillä tavoin, etteipä niillä mitään tekisikään. Kuvaan itselleni muistoja, en niinkään kuvia näytettäviksi jollekin. Someen laitan kuvia sillä perusteella, että niihin liittyy joku tarina tai haluan muistuttaa tai näyttää jotain. Mutta myös siksi että tiedän esimerkiksi Facebookin kaivavan tämän muiston esille vuoden kuluttua – ja haluan muistaa sen. Osan säilytän kännykässä muistona ja osan poistan, kun olen asiaa katsellut riittävästi.

Sadepisaroiden tuhriman bussin ikkunan läpi otettu kuva siitä miten auringon voima voittaa pilvet.
Kuvan laatu on ihan kökkö, tunnelmassa minulle jotain niin aitoa

Tänään kaivoin tuota muistojeni arkistoa siinä mielessä, että mietin mistä asioista olen iloinen, onnellinen ja kiitollinen ja miten nämä kuvat muistuttavat minua siitä. Hyvästä elämästä. Mietin sitä siksi, että vaikka tiedän olevani onnellinen, aina joskus tulee murehdittua turhia asioita. Omassa elämässä kaikki vaan oikeasti on hyvin, kun vähän asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Eikä siihen tarvita vertailukohdaksi mitään Afrikan nälänhätää, Syyrian sotatannerta tai pahoinpidellyn / hyväksikäytetyn lapsen miettimistä – eiköhän meistä valtaosan asiat ole huippuhyvin, jos vertailukohdaksi otetaan nuo asiat. Itselle riittää ihan se, että vertaa tavallisiin ihmisiin Suomessa. Minulla on paljon mitä monella ei ole. Enkä tarkoita materiaa.

Kotikaupunkini Rauman toinen maailmanperintökohteista: Vanha Rauma
Minä koen iloa siitä että tämä paikka on säilynyt elävänä.
Keräsin noista kuvista muutaman tähän ja kerron mitä ne tuovat mieleeni, kuvat on alun perin otettu ihan vain itseäni varten, osan olen saattanut julkaista somessa, mutta tässä ne toimivat positiivisten asioiden mieleen tuojina. Mitään selkeää aikajanaa näissä ei ole, enkä aio näitä mitenkään kronologiseen järjestykseen tässä laittaa, muistot ovat muistoja. Ja tulevat nyt siinä järjestyksessä, kun kuvat sattuivat arkistossa olemaan. Osasta laitoin vain kuvan kuvateksteineen, osasta kerron muiston.

Kun asiakkaalta saa tositteiden mukana tälläisen kortin, hymy jää huulille pitkäksi aikaa.

Kun kohtaan hyvää asiakaspalvelua minulle tulee aina hyvä mieli. Se ei tule sen vuoksi että saisin jotain tai että kokisin olleeni erityisen tärkeä. Ei. Se tulee sen takia että on niin nasta juttu, kun joku hoitaa työnsä hienosti ja ymmärtää sen tärkeyden. Kunnioittaa itseään ja panostaan. Onnistuu välittämään asiakkaalle sen, että välittää tästä. Helsingissä on monta hyvää hotellia. Mikä on hyvä hotelli, on toiselle eri kuin toiselle. Minulle henkilökunnan asenne ja käytös ovat se juttu. En ole käynyt kaikissa Helsingin hotelleissa mutta monissa niistä. Ihan hyvää palvelua niistä pääsääntöisesti saa, mutta yksi on kyllä minulle kohonnut ihan selkeästi kärkeen. Original Sokos Hotel Presidentti. Sen hotellin henkilökunta on niin käsittämättömän ammattitaitoista ja ystävällistä että vieläkin he onnistuvat yllättämään minut positiivisesti, vaikka tiedän heidän olevan hyviä. (tiedoksi tämä ei ole maksettu mainos)

Tämän hotellin respan henkilökunta on timanttia. Kerronpa esimerkin johon liittyy kuvakin. Olin kerran varannut useamman yön yöpymiset ja sitten tulin kipeäksi, en kovin vakavasti, mutta niin etten jaksanut lähteä reissuun. Minun piti lähteä jo viikon puolestavälistä ja olla maanantaihin. Mutta bussimatkustaminen ei houkuttanut. Varaan aina hotellin hyvissä ajoin suoraan sen omilta nettisivuilta. En vahvista varausta siinä kohdin luottokortilla vaan käyn sitten myöhemmin joko poistamassa, muuttamassa tai vahvistamassa varauksen, kun olen ihan varma reissusta. Kun sitten tällä kerralla olin toipumassa ja ajatuksissa, että menemme yhdessä Hansin kanssa sitten vain sunnuntain ja maanantain väliseksi ajaksi, kirjauduin hotellin palveluun. Tajuan että tämä pitkä varaukseni oli jäänyt peruuttamatta. Normaalistihan minulla ei periaatteessa ole edes peruuttamista, koska en ole vahvistanut, mutta nyt varaus jostain syystä näyttää sivuilla sellaiselta ikään kuin minun olisi tullut se peruuttaa. Mietin, olenko siis kuitenkin käynyt sen vahvistamassa, enkä muista sitä. Laitan vähän kauhuissani viestiä hotelliin ja kerron että olen sairaana. Saan melko pian iloisen vastauksen, että ei olisi tarvinnut, kaikki hyvin, he ovat poistaneet varaukseni, kun en ollut sitä klo 18 mennessä vahvistanut. Viesti oli hyvin iloinen ja sai minut hyvälle tuulelle jo itsessään. Samassa yhteydessä olen kertonut, että olen tulossa kuitenkin yhdeksi yöksi mutta minulla on siihen eri varaus. Kaikki olisi ollut tässä kohdin jo hyvin. Viestin iloinen sävy ilahdutti minua.

Mutta kun sitten menimme hotelliin ja kirjaudun sisään, minulle annetaan pieni muovipussi ja kerrotaan siinä olevan terveisiä. Hämmästyn, kuka minun on tietänyt tulevan. Ja mitä onkaan pussissa, salmiakkia, suklaata ja smoothie! Niistäkin otin kuvan, mutta sen olen nyt onnistunut kadottamaan. Tärkeintä oli kuitenkin kortti jonka kuvaa en hetkeen poista. Aivan ihana kortti joka sai minut liikuttumaan ilosta. Kun joku on itselleen sopivassa työssä, se on parhaimmillaan tätä. Kiitos, vieläkin tämä muisto saa minut hymyilemään.

Kortin kuvapuolella on paperista leikattu kukkakuvio liimattuna.
Siis tämä on niin mahtava kortti etten koskaan häviä tätä. 

Arjen onnea minulle on suotu ja se tulee esiin niin monessa kuvamuistossa. Teemme usein Hansin kanssa pitkiä päiviä, kumpikin omia juttujamme. Välillä keskeytämme ja käymme kaupungilla ihan vaan istuskelemassa jossain kahvilassa kupillisen äärellä. Kaakaot Cafe Salissa ovat olleet melko usein seurana myöhäisemmille taukohetkelle jolloin on juteltu ihan vaan mitä milloinkin ja rentouduttu hetki. Joskus siitä on sitten jo menty kotiin, mutta usein on tultu vielä hetkeksi tekemään jotain ennen kotiin lähtöä. Tämä kuva muistuttaa minua monesta syystä olla onnellinen. Minulla on taloudellisesti mahdollisuus käydä kaakaolla silloin tällöin, miettimättä mitä jätän ostamatta, jos ostan tämän kaakaon. Minulla on fyysinen mahdollisuus lähteä kaakaolle, en ole sänkyyn ”sidottu” niin etten pystyisi sieltä nousemaan ja pääsen omin jaloin liikkeelle. Minun on mahdollisuus juoda kaakaota, josta tykkään, en ole allerginen sille. Minä asun kaupungissa jossa ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Ja ennen kaikkea: minulla on rakas aviomies jonka kanssa jakaa tämä kaakaohetki. Onnellinen nainen, eikö vain?

Usein kaakao tulee juotua kermavaahdotta, mutta joskus arkeen on hyvä ottaa extraa 😉 

Joskus väsyttää aamulla, kun herään aikaisin töihin. Silloin on hyvä herätä rauhassa, istua koneen ääressä ja juoda kuppi kahvia tai teetä. En juo ”normaalikahvia”, olen sitä juonut viimeisen kerran joskus lähes 40 vuotta sitten. Mutta juon makukahveja kapselikoneesta, niissä ei kahvi maistu liikaa 😊 Kahvin ystävät nauravat nyt, minä siis valitsen kahvini niin, ettei se maistu kahville… Ei haittaa, nauran sille itsekin. On yksi onnenaihe, että voi aloittaa työpäivän ajoissa, mutta niin että herää rauhassa juoden kahvia ja lukemalla uutisia koneelta. Hiljalleen sitä herää päivään ja on taas valmis tekemään hyvän työpäivän. Tämä kuva muistuttaa minua, ei siitä, että tykkään kahvista joka ei maistu kahvilta, vaan siitä että miten onnellinen olen, kun saan tehdä sitä työtä mistä tykkään ja tehdä sitä sillä tavoin, kun sitä tykkään tehdä. Se on suuri etuoikeus ja onni elämässä.

Vanilla Latte Macchiato 💋 


Sitten kolme kuvaa, keskenään erilaisia ja saavat minut kiitolliseksi samasta asiasta. Ensin kuva voileipäkakusta. Äiti teki äitienpäiväksi. Käytiin naapurissa, siskon perhe ja meidän perhe. Jos joku ei tiedä; Äitini asuu meidän rajanaapurina ja meitä on kaksi tytärtä. Siskokin asuu ihan lähellä. Sekin olisi ilon aihe, mutta siitä en kirjoita nyt tässä. Voileipäkakku oli hyvää ja äiti oli tehnyt sen sellaisista aineista, että minäkin pystyin sitä syömään. 

Kalkkunaa, kananmunaa ja vihanneksia - voileipäkakku minun makuuni
Kevään ensimmäiset orvokit ja narsissit

Toiset kaksi kuvaa ovat kukista meidän piharuukusta. Äiti istuttaa niitä sinne, kun kasvattaa noita kukkia. Istuttaa samalla meidänkin kukkaruukkuun, kun istuttaa itselleen. Kasteleekin niitä, jos on kuiva kesä. Mikä on näihin kuviin liittyvät elämän onnesta kertovat ajatukset. On kiva saada hyvää voileipäkakkua, kun ei itse tule koskaan tehdyksi. Ja on kiva, kun pihalla kukkii kukat ruukussa, itse kun en koskaan saa aikaiseksi istuttaa ja jos saisinkin niin kastella en muistaisi, jos ei kosteudesta sade jossain kohtaa huolehtisikaan. Aivan, kivoja juttuja ovat mutta en minä sen takia koe näiden kuvien minulle symbolisoivat erityistä syytä olla onnellinen. Ei. Se on se Äiti. Minulla on ihan paras äiti, siitä olen joskus kirjoittanutkin. Se että hän on ollut lapsuudessani aina läsnä juuri sellaisena, kun hän on, on tehnyt minusta sellaisen, millainen olen. Mutta näihin kuviin ja äitiin liittyy se onnentunne, että minulla on vielä äiti, joka on syövän, lonkkaleikkauksen ja monen muun jälkeen edelleen, 83 -vuotiaana siinä kunnossa, että laittaa meille äitienpäiväkahvit ja leipoo voileipäkakkua. Touhuaa pihalla ja istuttaa kukkia. Ajattelee itse ja juttelee järkeviä. Se on ihan mahtavaa. Toivoa vaan voi että se kestää mahdollisimman kauan. 

Eipä silti, menen kyllä kukkia istuttamaan ja leipomaan, kunhan saisin pitää hänet siinä omana fiksuna persoonanaan niin kauan kuin vain mahdollista.


Myöhäisemmän syksyn kukkaloistosta 2016 huolehtivat äidin istuttamat ruusut

Jokaisella meillä on elämässä vastoinkäymisiä ja ikäviä asioita. Minullakin. Mutta enemmän on niitä positiivisia, tässä kirjoituksessa tuli niistä vain murto-osa. Kaikkea positiivista ei voi edes kuviin ikuistaa, eikä tarvitsekkaan. 💓


Positiivisen ajatuksin

Riikka 💕